Otto Sinisalo on fantastinen

jumalpaa

Noir-murhamysteeri, tourette-syndroomaista beat-kirjallisuutta, traaginen komedia, viha-rakkauskirje fiktiolle ja viiltävä ”mutsis oli”-syväanalyysi. Kuten klise kuuluu: Fiktiopolis on sitä kaikkea ja enemmän.

Tämä ei ole kirja-arvostelu. Tämä on tolkuttoman ylipitkä takakansiteksi joka kertoo miksi Otto Sinisalo on Fantastinen.

Ja niin, arvostelu voi alkaa:

”Tämä ei ole fiktiota.

Tiedän riittävästi fiktiosta, että ymmärrän välttää sen kirjoittamista. Olen nähnyt, mitä fiktio tekee ihmisille. Se antaa heille kuvitteellista valtaa, mielistelee heitä, antaa heidän ymmärtää olevansa Yleisö, tai vielä pahempaa, Osallistuja. Se viettelee, se mielistelee, se kuiskii korviisi: olet erityinen; tämä on kirjoitettu Sinulle, rakas. Anna, kun kerron,  kuinka paljon Sinua rakastan.”

Näillä sanoilla alkaa Otto Sinisalon esikoisromaani, Fiktiopolis.
Fiktiopolis on kollektiivisen mielikuvituksen aineellistuma, kaupunki jossa kaikki koskaan kuviteltu on totta. Fiktiopoliksessa tapahtuu murha. Kaupungin järjestystä valvovan RRA Rekursiivinen Akronyymi-järjestön erikoisagentti Henry Huxley alkaa tutkia tapausta.

Henry Huxley on kirjan minä-muotoinen kertojahahmo. Huxley on Otto Sinisalolle samaa kuin Henry Chinaski Charles Bukowskille. Äärimmilleen vedetty alter ego jonka kautta kirjailija valottaa julman terävästi epäkohtia ja huomioita ihmisluonnosta ja mielestä.
Valittu kerrontamuoto on puhutteleva, muttei helpoimmasta päästä. Sinisalo onnistuu pitämään Huxleyn ”äänen” tarpeeksi uskottavana, rehellisenä itselleen. Monen muun käsissä Huxley olisi lässähtänyt ponnettomaksi tourette-syndroomaiseksi vittupääksi jonka ainoa syy olisi täyttää sivut kiroilulla ja sikailulla. Sinisalo onnistuu kuitenkin luomaan ihastuttavan värikkään antisankarin jota lukijan on helppo vihata ja rakastaa. Vihata siksi millainen hahmo on ja rakastaa siksi mitä lukija oppii itsestään ja muista hahmon kautta.
Sinisalon tourette-syndrooman rajoilla liikkuva kielilaji hersyy niin ihastuttavia ja vihastuttavia oivalluksia ja revittelyjä, että tekee mieli repiä housut pois päältään ja juosta kedolla huutelemaan: ”Hei hipit! Heivatkaa ne sienet vittuun, täältä tulee Otto Sinisalon Fiktiopolis, joka räjäyttää teidän päänne kuuhun paljon halvemmalla ja aivosoluja säästäen!”
No ehkä ei sentään, mutta jokatapauksessa Sinisalon Fiktiopolis on jotain joka tekee juuri edellämainitun, jos muutaman kauneusvirheet antaa anteeksi. Se se vasta ärsyttävää olisi jos teos olisi liian täydellinen.

Fiktiopolis on myös selkeä Philip K. Dickin hengenperillinen, siinä on paljon samoja vahvuuksia ja samankaltaiset heikkoudetkin. Parhaimmillaan Sinisalo maalailee hurjia visioita ja kirjoittaa nasevan ilkikurista ja mitään kunnioittamatonta dialogia, heikoimmillaan Fiktiopolis on muutamassa junnaavassa kohtauksessa ja epätasaisessa henkilökuvauksessa. Erityisesti jo lukumäärältäänkin vähäiset  naishahmot jäävät kattaukseksi noir-henkistä kohtalokasta naista, sekopäätä ja ”wham-bam-thank you ma´am”-tyyppistä kertaheitolla unohdettavaa sihteerikköä.
Toisaalta parhaimmillaan henkilökuvaus äityy hersyväksi karikatyrisoinnin iloitteluksi ja muutamat hahmot nousevat aidosti ikimuistoisiksi.
Sinisalo ei anna esikuviensa ainoastaan näkyä, vaan ottaa esikuviensa hengenluomukset omakseen ja levittää niiden sisälmykset auki ja levälleen. Näistä palasista Sinisalo kursii valtavan maton jonka sisään kahlitsee pahaa-aavistamattoman lukijan ja nauraa päälle. Sinisalo puhuu Henry Huxleyn kautta suunsa puhtaaksi, ei välttämättä puhumalla totta, vaan antamalla lukijan keksiä hämäyksensä itse. Juuri tässä tavassa osoittaa että ”hei katsokaa, tässä on tämä tsehovilainen juttu joka on ratkaisevassa asemassa, juuri tämä tässä näin!”- ja silti vääntää asiat lopulta yllättävälle mutkalle on tain perin morrisonmaista. Grant Morrisonin vaikutus näkyy, myös muissa osissa, niin kerrontatavassa ja tyylissä, kuin teemoissakin. Tarina ei ole niinkään lineaarinen kuin se on rekursiivinen. Se on on tarina tarinoista ja tarinoista tarinoiden sisällä.
Se on muista fiktioista ammentavaa ja täydentävää fiktiota. Se on rakkauskirje vihasta ja vihakirjestä rakkaudesta, – fiktioon, populaarikulttuuriin ja ihmisiin yleensä.
Näennäisen irtonaiset viittaukset muihin teoksiin, sekä oikeisiin että tarinan sisällä esiintyviin luovat kiemuraisen pohjan Sinisalon huimalle mielenkääntötempulle. Lopulta et enää lue tarinaa paikasta nimeltä Fiktiopolis, vaan uskot näkeväsi Z-junan valot jotka vievät sinut sinne.
Skenaario on kammottava ja lamaannuttava, sillä ”Mitä syytä on yrittää keksiä mitään jos kaikki on jo kuviteltu?”

Ihastuttavimmillaan Fiktiopolis on, kun Sinisalo heittääntyy raadollisen paljastavaksi ja purkaa  suhdettaan populaarikulttuuriin, itkupotkuraivarin-voimaisella intohimolla. Erityisesti lapsuutensa sankarit saavat Sinisalon käsittelyssä ansaitsemansa jalustalta tiputtamisen ja täyden glorifioinnin. Kauneimmassa kohtauksessa Henry Huxley kohtaa oman (ja Sinisalon) lapsuuden suurimman fiktiosankarin. Kun Repeämäksi kutsuttu tapahtuma käy toteen ja fiktio valuu todellisuuteen seuraa kaunis kuvaelma maailmojen kohtaamisesta ja siitä miten kaikki alkoi mennä pieleen.

Kirja vilisee viittauksia todellisiin ihmisiin ja populaarikulttuurin, asioita jotka helposti pilaavat kirjan menemällä liian sisäpiirimäisiksi tai sotkemalla tarinan potpurimaiseksi sillisalaatiksi.
Sinisalo hallitsee asiansa ja välttää sudenkuopat ja luo niistä kivenkovan pohjan tarinalle.
Mieleen tulee muunmuassa Ian McDonaldin ”Kivi-Paperi-Sakset”-kirja, jossa olennaisena elementtinä käsitellään ihmisten mieliin jopa fyysisesti vaikuttavia fraktaalikuvioita, eräänlaisia hypnoottisia symboleja. Sinisalon visio on kuitenkin moninverroin eheämpi ja voimallisempi, Sinisalo ei tyydy esittelemään villejä ideoitaan potpurina vaan konkretisoi visionsa, Fiktiopolis on kuin avain laajempaan todellisuuteen, kuin tosimaailman Zimmermanin ”Salainen Totuus”.

Sinisalo kirjoitti tarinan osana vuoden 2008 NaNoWriMo-haastetta. NaNoWriMo on kansainvälinen leikkimielinen tapahtuma, jonka tarkoituksena on kirjoittaa 50 000 sanainen romaani kuukauden aikana.
Fiktiopolis inspiroi, lamauttaa ja vapauttaa. Fiktiopolis on se paikka josta Timothy Leary näki märkiä päiväunia ja jonne Valkoisella Kanilla on niin kova kiire.

Tässä vielä joitakin takakansiteksteiksi soveltuvia ylisanoja, jotka eivät sopineet muun tekstin sekaan, olkaa hyvä:

”Murhamysteeri-juonen kautta Sinisalo sarjatulittaa lukijan tajuntaan mitä mielipuolisempia visioita ja näkyjä, jotka nivoutuvat yhteen huimalla tavalla, luoden illuusion jostain paljon itseään suuremmasta”.

”Kovinkaan monen muun teoksen kohdalla adjektiivin ”tajunnanräjäyttävä” käyttäminen ei ole niin osuvaa kuin Fiktiopoliksen. Se räjäyttää aivosi munakokkeliksi ja lähettää ne pikapakettina kuuhun.”

”Sekatoimittajan ja sarjakuvan ilmiömäisen moniottelijan ja idiot savantin esikoiskirja on kaikin puolin häkellyttävä, toistasataa sivua silkkaa aivoseksiä jotka on kirjoitettu vajaassa kuukaudessa. Muistakaa lapset, ei ole häpeä olla nopea!”

” Sinisalo on kirjoittanut 130 sivuisen rakkauskirjeen viha-rakkaussuhteestaan populaarikulttuurin ja käsittelee ongelmallista suhdettaan aiheeseen raivotautisen rehellisesti valehtelemalla Henry Huxleyn hahmon kautta.
Mitä sinä tekisit jos joutuisit paikkaan jossa kaikkien ihmisten mielikuvitukset olisivat aineellistuneet todeksi? Mitä tekisit jos tapaisit pöytälaatikkoon kirjoittamasi tarinan hahmot ja huomaisit että joku muu on kuvitellut ne paljon paremmiksi? ”

”Otto Sinisalo on Fantastinen. Ensin hän piirtää itsestään kuvan sinä ”vähän onnellisena” Beavisin tai Butt-headin lehtolapsena joka istuu nurkassa hokien ”öhö-höhö-pissakakkaa” ja repäiseekin sitten piin likiarvon hanuristaan. Seuraavaksi hän pieraisee Mozartin ”Eine kleine nachtmusik”in kokonaisuudessaan ja jättää sinut ymmyrkäisenä ihmettelemään mitä hittoa juuri tapahtui. ”

One thought on “Otto Sinisalo on fantastinen

  1. Pingback: Katuoja » Blogin arkisto » Hype: Kultaturbo

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *